Näissä blogeissa monesti kantavana teemana on ollut Sisu ja minä; oli se minuus sitten äitiydessä tai harrastuksessa. Jatkan samaa hyväksi havaittua linjaa. Harrastan ratsastusta, ja se vasta vaikea laji onkin. Kaikilla ruumiinosilla pitäisi samaan aikaan pystyä tekemään eri asiaa eri intensiteetillä. Alla on saaliseläin, joka painaa 500-800 kiloa ja sillä on oma tahto. Hevonen on herkkä eläin, joka aistii tunnetiloja ja pienimmänkin itikan ihollaan. Saati sitten tällaisen vinossa kenottavan 60-kiloisen, jonka vasen käsi on liian edessä, oikea omassa sylissä, jalat nousevat ylös, katse painuu alas ja keskivartalo hyllyy (ratsastukseen perehtymättömälle tiedoksi, nämä ovat kaikki väärin).

Ratsastuksen ultimatetavoite on se, että hevonen suorittaa ne liikkeet, mitä siltä kulloinkin pyydetään niin, että näyttää siltä että, siltä ei pyydetä mitään.

Hevoset ovat myös persoonia. Yhdeltä saa pyytää ensin nätisti ja sitten käskeä ja käskeä vielä seitsemän kertaa ja sitten se ehkä tekee jotain sinnepäin. Toinen taas on niin herkkä, että se tulkitsee kaikkea koko ajan tuntosarvet pystyssä ja menee ”tiloihin”, kun se ei ole ihan varma mitä, siltä pyydetään. Siitä se kyllä on ihan varma, että kentän nurkassa on sapelihammastiikeri, joka aikoo syödä sen.

Sisu myös on omanlaisensa persoona ja silläkin on ruumiinosansa, jotka tekevät yhteistyötä: opiskelijan, opettajan, hallinnon ja pääkäyttäjän käyttöliittymät. Nyt Sisu alkaa jo olla niin valmis, että nämäkin elävät jo omaa elämäänsä. Kun hipaisee opettajan käyttöliittymää, niin opiskelijan käyttöliittymä möksähtää. Myös Sisun koodarit ovat tuntevia olentoja. Yhdelle on ihan ok, että tehdään asia helpoimmalla mahdollisella tavalla, jotta pysytään aikataulussa. Toinen jyrähtää, koska pitäisi tehdä täydellistä koodia, mikä tarkoittaa, että käyttäjä ei voi koskaan ikinä mennä harhaan.

Sehän on se Sisun ultimatetavoite: käyttäjä ymmärtää koko ajan mitä tekee, ja jos ei ymmärrä, niin Sisu kertoo sen.

Ratsastus on turhauttava laji: koskaan ei ole valmis. Aina tulee vaikeampia kiemuroita (vaikeimpia ovat esim. piaffi ja passage, kansanomaisesti piffi ja paffi, joita allekirjoittanut ei tule ikinä tekemään) tai vaikeampia hevosia. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että kehitystä ei vaan tapahdu ja oikea käsi on yhä enemmän sylissä ja vasen lähenee jo hevosen korvia. Sisussa sama. Tehdään ihan hirveästi hommia, mutta koska erikoiskeissejä ja toiminnallisuutta on niin paljon, niin aina jonkun toiminnallisuuden nurkka repeilee tai sitä ei ehditä toteuttaa siinä mittakaavassa kuin haluttaisiin.

Mutta kerran (hyvänä ratsastusvuotena pari kertaa) hevonen onkin täysin vastaanottavainen, sapelihammastiikereitä ei näy ja se toimii ajatuksen voimalla! Sillä jaksaa taas rämpiä niillä eriparisilla ruumiinosillaan seuraavaan onnistumiseen. Sisussa vastaavasti joku toiminnallisuus ottaa aikansa löytääkseen sen täydellisen ratkaisunsa. Aihetta väännellään ja käännellään moneen kertaan. Ja avot, kun ratkaisu on löytynyt ja se on koodattu, niin ylpeys siitä kantaa seuraavien toiminnallisuuksien suunnitteluun. Tulee tunne, että tehdään oikeita asioita. Ja Sisu tietää, että ei sapelihammastiikereitä ole olemassakaan.