Ensimmäinen työpäivä Sisussa oli sekä ihana että kamala. Ensin tunsin oloni täysin kotoisaksi (“tää on mun paikka”), kun tapasin kaikki ihanat Sisu-tyypit. Iltapäivällä oli Scrum-uskonnon mukainen Retro, jossa olivat paikalla Funidatan kehitystiimin lisäksi kaikki uikut, devaajat, koodari-, infra-, arkkitehti- ja erkkitehtijampat, mitä näitä nyt on. Istuin paikallani kaksi tuntia tajuamatta mitään. Ahdisti. Kielimuuri. Mä puhun opintohallintoa, nää koodari meets Sisu -kieltä, joka muistuttaa etäisesti englantia, mutta ei ole sitä.

Noin vuotta myöhemmin: tajuan tosta jamppojen kielestä noin 10 prosenttia. Jos kasvu jatkuu samana, niin kymmenen vuoden päästä osaan koodaa. Ja puhua kryptisesti puoliksi englantia, suomea ja sisua.

Vakavasti ottaen. On muuten tosi vaikea päästä kiinni näin isoon projektiin, ymmärrän asiakkaiden tuskan siitä, että ei tiedä mitä tapahtuu nyt ja myöhemmin. Tässä aikaa ennen mua on neljä vuotta tiivistä suunnittelua OTM-projektissa, josta Sisu syntyi. Vaikka olenkin koulutukseltani historioitsija, niin en tule ikinä tavoittamaan tätä kaikkea OTM/Sisu-historiaa. Jos yrittää pysyä mukana kehityksessä, kadottaa historian ja jos pänttää historiaa, jää jälkeen kehityksestä. Epätietoisuutta on kuitenkin pakko sietää, ja kestää sisukkaasti (pun intended) se, että ei tiedä eikä voi hallita ja ymmärtää kaikkea. Kliseisesti pakko sanoa tähän loppuun, että päivääkään Sisussa en pois vaihtaisi, vaikka välillä en tajuakaan mistään mitään.

Juuli